Perhonsidonnan   SM-kisat

”Ensikertalaisen ensitunnelmia”

1. Jakso

Käänsin reseptipaperin ympäri ja luin sen. Palasin takaisin alkuun, ja hymyilin. ”Ensimmäinen perho ja mallard-siivet, näitä on harjoiteltu”, ajattelin. Jännityksestä vapisevin käsin pyöritin spigotistani ensimmäiset lankakierrokset koukulle, ja aloitin. Perho oli yksinkertainen, mutta koukun isokitaisuus ja lyhytvartisuus hyydyttivät hymyäni mittasuhteita sommitellessani. Pidin mielessä, että nyt sidotaan näyttelyperhoja, eikä kaiken kestäviä ”kalastus suteja” Niinpä päätin vähentää lankakierroksia. Rungon tehtyäni hymyni hyytyi entisestään, kun mallard-siivet hajoilivat käsiini. Tuskailin aikani, kunnes vilkaisin kelloa, ja päätin vain yrittää saada perhoon edes jonkinlaista profiilia. Siinä epäonnistuttuani, ja päänkin kasvaessa isohkoksi närhi-kauluksen myötä, tiesin pisteideni putoavan. Valmiin perhon annoin toimitsijoiden hellään huomaan, ja kiinnitin uutta koukkua penkkiin.

Seuraavassa vuorossa olikin pintaperho, jonka teko on minulle tuttua hommaa. Kelasin nopeasti päässäni läpi perhositojan ABC:n, ja poimin sieltä Jounin opettamat: tiukka runko, ohut kierre ja tuuhea häkilä. Mietin hetken risti-häkilän tekoa, mutta katsottuani häkilää laatikon pohjalla, tulin siihen tulokseen, että se vain sotkisi perhon ilmeen paksun ruodin takia. Sidoin lyhyen pyrstön, rungon ja  kierteen paikoilleen. Siivestä sidoin vesiperhosen siiven hahmoisen, ja kiersin häkilän. Muu pöytäseurue oli jo luomistehtävässä, ja se loi minulle paineita. Häkilän viimeinen kierros jarrutteli sidonnan etenemistä, sillä se luiskahteli koukun silmän päälle aina uudestaan ja uudestaan. Pakotin häkilän sidontalangalla, ja viimeistelin pienen pään. Leikkasin häkilän alta, minkä jälkeen perho oli jo matkalla tuomareille.

Ennen kuin hyökkäsin luomistehtävän kimppuun, rikoin ympärilläni olevan keskittymisen kuplan, ja seurasin pöytäkumppaneideni puuhia. Muut olivat jo kolmannen perhon puoli välissä, ja yksi kaveri oli jo viimeistelemässä omaansa. Olin suunnitellut omaa pupaani jo reseptiä lukiessani, jotta osaisin jakaa aikani tasaisesti. Mietin olinko liian hidas, vai ehtisinkö. Kiinnitin perätupsun, ja pohjustin, sekä muotoilin rungon. Laitoin Vinyl Ribbiä runkoon sen käsiteltävyyden takia, duppasin eturungon, ja aloin ”wonder wing” tyylisten siipiaihioiden rakentelun. Runko-dupping oli aivan liian paksu möykky, ja siipiaihioni ”kuoriutuivat” eli hajosivat, ja nousivat pystyyn. Koetin purkaa eturunkoa. Vaikka sainkin sitä ohennettua, ei se mitään auttanut. Kuin onnen kaupalla muistini sopukoista ponnisti kuva perhosta, jossa oli siikaslenkeistä tehdyt ja kerrassaan nerokkaat patentti ratkaisut. Vilkaisin kelloa ja jälleen ympärilleni. Aikaa oli reilu 10 minuuttia jäljellä, eikä pöydässämme sitonut enää ketään muita kuin minä ja Severi. Muualla salissakaan ei ollut enää kuin pari sitojaa. Jatkoin sidontaani, ja pyöräytin siikaset lenkille. Aihiot olivat valmiit, ja tein kukosta jalat. Lisäsin ohuesti duppausta eturungolle, ja kiinnitin tuntosarvet paikoilleen. Tuntosarvien taivutuksen, ja perhon päättelyn jälkeen perho oli valmis rasiaan. Kiinnitin toimitsijan huomion hetkeksi ja siirsin katseeni kelloon. Nautin jäljelle jääneestä kahdesta minuutista, ja hörppäsin kokista. Tunnelma helpottui, mutta toisen jakson jännitys pysyi yllä...

  2. Jakso

Toisella jaksolla käänsimme paperit, ja tunnelma oli rauhallisempi. Perhoiksi paljastuivat sellaiset mallit, joissa molemmissa oli levysiivet tai-hartiat. Voihkaisut ympäriltäni kertoivat minulle, että ensimmäisen perhon naitettu pyrstö ja levyhartiat saattaisivat tuottaa kanssakilpailijoille harmia. Samalla mietin, mitenköhän itselleni kävisi. Naitin pyrstön, ja kiinnitin sen ilman ongelmia. Tämän, ihmeellisen tasaisen ja nopean rungon sekä kierteen sitomisen, jälkeen olin täynnä itseluottamusta. Häkilä-siipi, jota olin kuvitellut helpoksi, tuotti yllättävän paljon ongelmia. Häkilät pyörähtelivät ja muljahtelivat koukun varrella, ja vaikka mitä tein, niin ei tullut valmista. Sitten siipi asettui, ja aloin naittaa hartioita. Naitto sujui taas ongelmitta, ja sain myös hartiat hyvin kiinni. Jostain syystä kuitenkin halusin ne paremmin, ja irrotin ne. Tämä oli virhe, sillä kun hartiat olivat hyvin taas kiinni, oli aikaa kulunut hukkaan 10 minuuttia. Olin päättänyt sitoa kaulushäkilän siiven eteen, ja se peittikin muutamia sidonnallisia virheitä. Tähtäsin viidakkokukot paikoilleen, ja perho oli tehty.

Kovimmat sitojat olivat jo valmiita, kun minä aloitin vasta viidettä, kisojeni viimeistä, perhoa. Aikaakin oli vain puolisen tuntia jäljellä. Ehkäpä olin hieronut edellistä perhoa liian kauan, ja niinpä aloitinkin kovan loppukirin. Vartissa olin päässyt jo siipeen asti, ja valitsin kuumeisesti kalkkunoita. Mutta en kuitenkaan löytänyt sopivaa, ennen kuin olin pyytänyt uutta. Perhoon kääräisin hartia tyyliset mallard kaistaleet, ja se viimeisteli perhon soutuperho-tyylisen profiilin. Muotoilin päätä sidontalangalla viimeisen minuutin lähtiessä käyntiin. Noin 20 sekuntia oli jäljellä, kun päästin viimeisenkin perhoni käsistäni.

Kisat olivat osaltani ohi, ja siirryttiin kohti vaikeinta vaihdetta: tulosten odotusta...

Teksti Ville Airisniemi, kuva Mauri Rääpysjärvi