Lähdimme Supi-Timon kanssa perjantaina 11.7.2003 ajelemaan kohti Berlevågin kylää. Matka meni rattoisasti  edelliskesän tapahtumia muistellen ja alkanutta reissua suunnitellen. Kävimme Tana Brun postista hakemassa  Finnmarkin luvat, joilla voimme kalastaa rautua ja taimenta alueen lukuisista pienistä tunturijärvistä.

Saavuimme perille klo 16.00, niin kuin oli tarkoituskin. Kalastuslupamyynti tapahtuu vain ja ainoastaan klo 17-19.00 Norjan aikaan kalavahdin mökiltä. Otimme joen  yläosaan viikkoluvan, joka maksoi 120kruunua. Viime kesänä alueella  oli kolme kalaa kiinni ja kaksi noin neljän kilon kalaa rannalla. Tällä reissulle joen yläosa ei antanut yhtään tärppiä eikä edes havaintoja kaloista, vaikka muutama päivä ennen tuloamme paikasta oli saatu esim. 5 kilon jalka. Joen yläosa alkaa rauhoitusalueella olevan kalaportaan jälkeen.

Lauantaiaamuna heräsimme teltasta ja odotukset olivat korkealla, olihan meillä joen alaosalle luvat tiedossa. Pulitimme nöyränä 320 kruunua vuorokausiluvasta, joka sisälsi 50 kruunun pantin.  Aloitimme kalastuksen välittömästi poolilta Svarberg. Kalaa näkyi nousevan mukavasti, olihan täydenkuun viikko ja tiettävästi yksi parhaita kalastusviikkoja. Tunnin kalastuksen jälkeen ensimmäinen tärppi vihreään sarvijaakkoon ei tuonut tulosta. Timo lähti laskeutumaan alemmaksi  jokea. Tuntui, ettei kaloille mikään kelpaa. Hieman tummunut n. 5 kilon lohi kävi näyttäytymässä 10 metrin päässä tasaisin väliajoin, mutta ei ollut kiinnostunut muusta kuin oman alueensa pomottamisesta.  Vaihdoin paikkaa puoli kilometriä ylemmäksi Bergessenille, joka on mielestäni yksi joen parhaita pooleja. Pääsin oman tyhjän onkimisen ohella todistamaan, kun norjalaiset herrasmiehet ”repivät” kaksi tittiä rannalle. Näitä miehiä seuratessani sanonta kilo per väsytysminuutti pitää paikkansa. Homma näytti tehokkaalta, mutta ei niin nautittavalta.

     Palailin pikkuhiljaa takaisin aloituspaikalle, jossa Timon parin kilon titti roikkui poolikyltistä. Timo olikin ottanut reiluja juhlaryyppyjä, joten tarina kalan saannista oli legenda jo syntyessään. Lyhyesti: täinen kala, joka oli noussut noin kilometrin vuonosta, oli tempaissut alavirtaan lähelle sata metriä, hypännyt 4 kertaa ilmaan, ja joen profiilin takia Timo oli juossut mutkaan perässä ja kaatunut matkalla polvensa kiveen. Kala oli kuitenkin rannalla ja Timon fiilikset niin korkealla, että oli vaikea kuvitella liikutuksen määrää miehen tuntien. Kala kuoppaan ja lunta alle ja päälle. Kalan säilymisessä ei siis ollut ongelmia. Rohkeiden yömyssyjen jälkeen kömmimme telttaan nukkumaan, sillä rauhoitus alueella on joka yö yhdestä aamukuuteen.

Reissun ensimmäinen titti

Aamulla jostain kumman syystä pääsin kalaan vasta kymmeneltä.  Telttapaikkamme oli Svarbergin vieressä, joten aloitin kalastuksen siitä. Kahlasin joen yli ja aloitin kalastuksen. Muutaman heiton heitettyäni vanha tuttu, viiden kilon asukki, kävi tervehtimässä neljän metrin päässä hienolla hypyllä muistuttaen, kenen alueella ollaan. Tuskastuin jo kaverin möyrintään, eikä sille mikään kelvannut.  Lähdin takaisin leirille aamukahville. Timo oli jo ennen heräämistä häipynyt omille teilleen. Joimme kahvit Pekan ja Eevan kanssa, jotka olivat tulleet yleisöksi ja kalastamaan rautua. Pekka sanoi lähtevänsä näyttämään paikan, josta Timo oli eilen kalan saanut. Paikkaa sanotaan  aloittelijan suoraksi, ja se on noin 150m pitkä suora pätkä. Keli oli aurinkoinen.. Laitoin siiman päähän Talalan tekemän Salarin kultakoukkuun tehdyn perhon. Se näytti silmään todella hyvältä, ja sanoinkin Pekalle, että kun aurinko kurkistaa ohuen pilviharson  takaa, on tämän  perhon hetki. Muutaman heiton jälkeen titti kävi täräyttämässä, mutta harmikseni ei tarttunut.

Puistelin päätä ja jatkoin laskua. Parikymmentä metriä alempana tunsin sormessa tärpin ja vapa pystyyn: titti kiinni. Lähdin peruttamaan rantaan ja otin varsin coolisti. Vedettyäni kalaa matalikolle se hyppäsi kaksi kertaa korkealle ja toisella ravisteli itsensä irti. En tiedä, kuinka monta ravistusta kala voi  ilmahypyn aikana tehdä, mutta tämän tärinät eivät ennätyslukemista kaukana olleet. Harmitus oli kova, mutta kalan koko n.1,5 kg ja tieto siitä, että nyt on ottipeli siiman päässä, lohduttivat hiukan.  Tulin syvän virran reunaan, jossa näin pari kertaa titin hyppäävän. Vajaan kymmenen heiton jälkeen tunsin voimakkaan imaisun. Vapa pystyyn. 14-jalkainen Loopin Bluelinen keppi oli aivan mutkalla, ja pulssi löi vähintään 150.  Pidin aika tiukalla, eikä kala tehnyt pitkiä syöksyjä vaan enimmäkseen juroi syvällä, välillä yrittäen repiä itseään irti. Taistelin kalan kanssa jo yli kymmenen minuuttia pienellä alueella, kun näin sen ensi kertaa pinnassa. Se oli iso jalka. Kala lähti yrittämään väkisin alavirtaan, vaikka pidin  niin tiukilla kuin uskalsin. Kala ui välillä pyörähdellen alavirtaan noin 40m, ja löin jarrun kädellä kiinni. Kala valui sivuttaissuunnassa rantaa kohti ja kohdassa, jossa ei ollut enää kuin 30cm vettä, kala hermostui ja  teki mahtavia pyörähdyksiä vuoroin vasenpaan ja oikeaan. Kala oli selvästi kiinni siten, että koukku ei satuttanut sitä pahasti. Vesi pärskyi ja hetken päästä tunsin vedon loppuvan.  Syvältä sisältä tuli sellainen huuto, jota  en ole ennen kokenut. Vedin siiman heti käsille ja katsoin, miksi  taas kävi näin.  Perhon koukut olivat osittain oienneet. Kala oli yksinkertaisesti repinyt  itsensä irti. Rannalla salamanvälkkeen  takana olleen Pekan ilmeet olivat myös tuskaiset. Kahlasin rantaan ja sikaria imiessäni mietin, mikä meni taas pieleen. Edelliskesänä vastaavanlaisessa väsytyksessä ison kalan kanssa olin katkottanut siiman. Väsytystä oli ollut 20 min takana, saman verran kuin nyt. Timolla oli ollut muutama tärppi. Olin juuri tehnyt  elämäni laskun. Tunnin aikana kolme karkuutusta. Se oli jo vähän liikaa. Rupesin jo miettimään, onko Salarin koukussa jotain vikaa, kun kalat eivät pysy kiinni. Ensimmäinen lupa oli ohi. Luvan aikana  fiilikset vaihtelivat aurinkoisen pilviharson päältä aivan maanpäälliseen helvettiin.  Ne tunteet juuri jäävätkin syvälle sisälle asumaan, ja tilanteen salliessa ne pursuavat ulos, joka kerta hieman eri lailla maustettuina.

Olimme pistäneet jonotukseen lupahakemukset. Tilanne näytti aika heikolta, olihan yksi joen parhaita viikkoja käsillä. Välipäivän olimme kalastaneet rautuja. Koska kelit olivat erittäin vaihtelevat, emme saaneet näytettä punamahaisesta kaunokaisesta. Paikalla ollut suomalainen rautuammattilainen näytti meille parhaat rautuperhot, ja niillähän tietysti oli edellispäivänä saatu yli 2kg:n rautu ja useita pienempiä. Niin oli tullut rautua, että pakkaseen oli pitänyt viedä. Kalavahti nautti silminnähden meidän tuskaisesta jännityksestämme. Tunnin odotuksen jälkeen kalavahti onnitteli hyvästä tuurista. Se tarkoitti, että olimme viimeiset luvansaajat joelle.

Suuntasimme suoraan Bergessenille. Vesitilanteen ollessa hyvä se on yksi parhaista paikoista. Olinhan viime luvalla todistanut kahden tunnin aikana kolmea väsytystä. Kahlasin joen yli, jolloin pääsimme Timon kanssa kalastamaan tehokkaasti yhtä aikaa. Laitoin kaikella uhallakin Talalan tekemän ottiperhon siimanpäähän. Olin taivuttanut koukut takaisin kuosiin edellisluvan ryskännän jälkeen. Kerkesin heittämään reilun viisi minuuttia, kun juuri samasta kohdasta mistä norskin kalat olivat tarttuneet, otti minulla vapa heijarin. Tunsin kalan olevan pieni ja vedin titin rannalle enempiä kyselemättä. Aikaa meni viitisen minuuttia ja rannalle talutettuna oli kaunis vastanoussut 1,8 kilon titti. Olo oli mahtava, ja kädet tärisivät vielä jännityksestä. Mieleeni tuli ensimmäisenä, että nyt on pojalla sellainen perho, jolla on mahdollisuudet ihan mihin vain.

Ilkka ja Bergessenin titti

    Timo lähti laskeutumaan pätkää alas. Keittelin kahvit mielen ollessa varsin korkealla. Kahvin virkistyttämänä lähdin laskeutumaan jokea alaspäin  samaa perhoa uittaen. Kolmekymmentä metriä alempana  vapa notkahti taas. Keskivirrasta kalan otti tuntui rajulta. Uskoin jo kalan olevan lähelle jalan luokkaa. Kelasin kalaa voimakkaasti kohti rantaa. Kun kala huomasi jalkani, se tempaisi vähintään 60 metriä alavirtaan, vaikka jarru oli varsin tiukalla. Ei ikinä uskoisi tuota voimaa kalan kokoon nähden. Sen jälkeen kalan saikin kelata rannalle. Rantatörmän ollessa talutusesteenä Timo koukkasi titin. Jälleen viisi minuuttia ja kaksikiloinenn kala rannalle. Kalaa ihastellessamme päätimme, että se oli viimeinen kerta kun tittejä koukkaamme. Nimittäin Timon toistametrinen koukku paksulla terällä ei tehnyt kaunista jälkeä pikku kaunokaiselle.

Aika meni siivillä. Vaihdoimme paikkaa, ja meillä oli vielä ennen yörauhoitusta muutamia tärppejä. Kalat olivat kuitenkin herkemmässä kunnossa kuin me.  Luvan alkupuolisko oli  enemmän kuin onnistunut. Matkalla yöpuulle otimme tienreunasta lunta muovipusseihin ja laitoimme kalat pussissa kylmälaatikkoon.

Aamulla oli kaunis auringon paiste ja lämpöä yli 20c. Päätimme mennä kokeilemaan uusia hyväksi kuulemiamme paikkoja. Menimme Linjekulppenille, jossa jo rinnettä laskeuduttuamme näimme ottipaikalla titin hyppivän iloisesti. Pian jo totesimme sen ottihalukkuuden olevan kadoksissa. Menimme muutama sata metriä ylöspäin, jossa avautui varsin upean näköinen paikka. Samalla jo näimmekin muutaman titin hypyn alavirrassa. Olisikohan kalaa ollut nousussa? Timo aloitti nuotiopaikan kohdalta. Itse lähdin laskeutumaan hieman ylempää. Olin jo menossa rannalle, kun päätin vielä kokeilla kaksi kiventaustaa alapuolellani. Olin vaihtanut eilisen ottiperhon Salarin kultakoukkuun sidottuun Harlekiiniin. Tuntui, että vaalea rämemajava sopi kallioiseen ja kiviseen sävyyn hyvin (resepti Pohjolan perhokalastus nro 4/2002). Ensimmäinen kivi oli tyhjä. Heitin toisen kiven reunaan, ja samalla kala posautti kiinni. Kala otti muutaman spurtin alavirtaan, ja kohta vedinkin sen jo rannalle: kahden kilon kaunis titti lohitäineen. Timo oli ylempänä eikä nähnyt tapahtumaa. Laitoin titin puuhun roikkumaan ja jatkoin kalastusta. Nyt jo rupesi tuntumaan siltä, että olisi Timon vuoro. Rupesi jo olemaan huono fiilis kaverinkin puolesta, kun hänellä ei tärpännyt. Timon tuntien asialla ei kannattanut mieltään liikaa vaivata: tällaisten tilanteiden takia meillä onkin herrasmiessopimus, että kaikki kalat jaetaan reissun lopuksi.

Timo rupesi koluamaan kiventakusia toiveikkaana. Laitoin kalan pussiin ja tein pienen altaan, johon sain kalan viileään. Veden lämpö oli noin 17c,mikä on tuolle joelle erittäin paljon. Hetken päästä kahlasinkin jo joen keskelle. Siitä oli hyvä heittää molemmille puolille. Oikeassa reunassa oli loiva kallio, joka laskeutui veden alle. Meillä oli tuosta kohdasta vihje olemassa, mutta kyllä kalamies tuollaisen paikan itsekin huomaa. Kallion reunassa oli kalalle oiva paikka huilia. Näinkin siinä samassa titin hyppäävän ja silmänräpäyksessä yritin tavoittaa paikkaa. Ensimmäinen heitto jäi vajaaksi. Otin heti perhon pois vedestä ja lisäsin siimaa parilla metrillä. Laitoin kaikki peliin heittoon, ja perho laskeutuikin juuri oikeaan paikkaan. Samassa kala imaisi perhon ja Harlekiinia vietiin. Kala oli villi ja sinkoili edestakaisin. 14” vapa ja tiukka jarru olivat kalalle kuitenkin liikaa, ja väsytys kesti saman viisi minuuttia kuin kolmelle muullakin kerralla. Kala painoi 1,8 kiloa. Olo alkoi tuntua sadunomaiselta. Alkoi myös tuntua siltä, että  kultakoukulla oli jotain tekemistä asian kanssa. Tarjosin Timolle kultakoukkuperhoa, mutta Timon luonteelle se ei käynyt. Kalat saadaan omatekemillä perhoilla tai sitten ei saada. Se ei ole ollenkaan harvinainen periaate perhomiesten keskuudessa.  Vaihdoimme vielä kerran paikkaa , mutta huonolla menestyksellä. Kaloja kyllä näkyi, mutta ne eivät ottaneet. Luvan  loputtua kävimme luovuttamassa  kalastusluvat kalavahdille. Vastineeksi saimme 50 kruunun pantin takaisin.

Lähdimme tyytyväisinä ajelemaan kohti kotia. Reissu oli nyt toistamiseen onnistunut. Hampaankoloon jäi vielä haave Siitä Isosta. Jäi todellakin, koska meillä molemmilla, Timolla ja minulla, on jalka saamatta, vaikka siimanpäässä niitä on uitettu. Kahdella luvalla oli paljon tapahtumia: viisi tittiä ja yli kymmenen kunnon tärppiä tai väsytystä. Uskomattomat maisemat, ilmanvaihtelut, sanoinkuvaamattomat graavilohileivät, Berlevågin pubin kylmä huurteinen, raudunkalastus, leirielämä, jääkylmässä tunturijärvessä peseytyminen ja ennen kaikkea hyvien ystävien kanssa kokemusten jakaminen ovat kokemuksia, jotka eivät unohdu koskaan vaan palaavat kirkkaana mieliin jostain syvältä. Sinne ne on taltioitu haaveiluja ja muisteluita varten. Ne tuovat ajoittain hyvän olon tunteen, vähän samanlaisen tunteen kuin olisi rakastunut. Rakastunut perhokalastukseen….

TIETOJA KOHTEESTA

Sijainti: Berlevågin kunnassa.

Ajoreitti: Tana Brusta vasempaan ja kohti Berlevågia n.100km. Joki sijaitsee 40 km ennen Berlevågin kylää.

Joki: Vuonosta n. 12km hyvää lohen kalastusaluetta, joka jakautuu kahdenhintaiseen alueeseen, alaosa 280kr päivä ja yläosa 120kr viikko. Tunturijärvikalastukseen tarvitaan postista Finnmarkin lupa, joka on 180 kr viikko. Edullisemmalle alueelle saa aina lupia.

Luvat: Paikan päällä varaus. Seuran jäsenille 5 lupaa ja muille 15 lupaa vuorokaudessa. Välipäiviksi raudun pyyntiä tai 30 km:n päässä on pienempi lohijoki Syltefjord, jonne lupa maksaa n. 150kr viikko.

Leiriytyminen: Lohijoella ei leirintä-aluetta, joten jokainen leiriytyy minne haluaa. Hyviä telttapaikkoja on paljon.

Lähin keskus: Berlevåg n.40 km:n päässä.

Kalastus: Lohi, järvitaimen, järvirautu ja lisäksi vuonon suulle nousee vuoroveden mukana merirautua.

Kieli: Ruotsi ja englanti käyvät kalavahdille ja lisäksi esitteet joesta ja säännöistä saa suomeksi. Kylässä asuu suomalainen, joka kuuluu seuraan.

Välineet: Alkukaudesta uistin ja perho, loppukaudesta pelkästään  perho. Madoilla onkiminen sallittu. Perhovälineinä riittävät yhden käden vavat tai kevyet kahdenkäden vavat. Pienet perhot. Joki on matala, joten kelluvat siimat toimivat parhaiten.

Ottiperhoja: uppobomberit, sarvijaakot, Blue Charm, Harlekiini, Gary ja pintabomberit. Varmana yleisvärinä toimivat punamustat perhot. Edelliskesänä yli puolet saamistamme kaloista tulivat pintabombereilla.

Ilkka Puumala